Yksi tapa hahmottaa elämäänsä on tehdä se asuinpaikkojen avulla. Elämäkertamuisti jäsentyy kummasti, kun ottaa mielenmaisemaksi asunnot, joissa on viipynyt vähintään niin kauan, että niistä on tullut koteja. Itselläni on ollut ilo ja onni kotiutua elämäni toistaiseksi pisimmiksi jaksoiksi metsän keskelle tai ainakin sen äärelle. On siis olemassa kaksi paikkaa, joissa asuessa olen aina talven tullen pystyttänyt pihamaalleni lintulaudan.
Lapsuuteni ja nuoruuteni koti oli metsän keskellä ja innostuttuani valokuvaamisesta pystytin lintulaudan läheisyyteen myös piilokojun lintujen kuvaamista varten. Siellä tuli hytistyä kylmänkohmeisena vähintään yhtä pakkasjäykän kuvauskaluston kanssa. Muutamia kelvollisia ruutuja sain aikaiseksi mutta suurin osa taisi heilahtaa tai valottua tärviölle ja sekös vähävaraista nuorta miestä harmitti. Mainitsinko jo, että usein oli hyvin kylmä? Ennen vanhaan oli kunnollisia pakkastalvia!
Lapsuudenkotini oli haja-asutusalueella, maaseudulla, metsäseudulla, korkeimman seljän takana. Kerran kävi niinkin, että iltapäiväteetä nauttiessa tuli vahva tunne siitä, että joku tuijottaa ja kun katsoin ulos keittiön ikkunasta, niin valkohäntäkaurishan se siellä katseli tarkkaavaisena touhujamme. Muistelen myös, että takapihan parvekkeella saattoi kevättalvisin kuulla kolmenkin eri pöllölajin huhuiluja.
Nykyinen kotimme on sentään ihan oikealla asuinalueella, asfaltin ja katuvalon luoman sivistyksen kehrän piirissä. On tässä järvi ja puolikas metsä, jonka toinen puoli joutui viime syksynä edistyksellisen avohakkuun uhriksi. Niinpä vanhan lehtipuumetsän tilalla on nyt täydellinen hävitys ja kauhistus, johon on tarkoitus kasvattaa yhden puulajin hallitsema pelto. Metsä lienee lopullisesti mennyttä.
Metsän toinen puolikas jäi sentään toistaiseksi jäljelle, joten menneenä talvenakin oli lintulaudalla elämää. Olen ottanut tavaksi laittaa lintulaudan puutarhakeinun päälle, työhuoneeni ikkunan äärelle. Eipähän tarvitse hytistä kylmästä lintulaudan elämää seuraillessa ja valokuvauskin onnistuu mukavasti ikkunan lämpimällä puolella työtuolilla istuen! Työhön keskittyminen sen sijaan välillä vähän häiriintyy, koska eläimellisen touhun seuraaminen on hypnoottisen vangitsevaa (tai sitten vain välttelen oikeiden töiden tekemistä) ..
Tikat
Kuten sanottu, kotiasuinalueemme ympärillä oli viime syksyyn asti runsaasti vanhapuustoista metsää, joka on houkutellut erityisesti tikkoja asumaan uumeniinsa. Niinpä työpöydän ääressä istuessa on tullut bongattua kaikki Suomessa vakituisesti viihtyvät tikkalajit pohjantikkaa lukuunottamatta. Erityinen elämys oli kevättalvella 2011 talipötkölle ilmestynyt valkoselkätikka, jonka pesintää pystyin myöhemmin seuraamaan kiikarilla työhuoneestani käsin! Puolikas metsää on onneksi edelleen jäljellä ja toivon hartaasti, että edes osa tikoista jäisi lintulautani kantoalueelle. Vst-pari viihtyi maisemissa ainakin vielä tänä keväänä.
Tilhet, tulkut ja muut
Lintulaudan elämän seuraamisen kiinnostavuutta lisää se tosiseikka, että laudalla ruokailevista lajeista monet ovat lintulajistomme näyttävämmästä päästä. Jos tikat ja tintit ovat huikean värikkäitä, tilhien ja tulkkujen habituksessa on vielä tämän lisänä jotain omintakeisen viehättävää. Varsinkin tilhet näyttävät silmissäni melkein anarkistisilta päätöyhtöineen, eikä niiden maine pihlajanmarjakännääjinä vähennä vaikutelmaa, vaikka tuo maine lieneekin vahvasti liioiteltu.
Lintulaudat vetävät nimestään huolimatta puoleensa toivottuja ja ei-toivottuja nisäkäslajeja. On myönnettävä, että esim. oravat on huomattavasti helpompi toivottaa tervetulleiksi kuin vaikkapa rotat, jo pelkän söpöyskertoimen perusteella.
Should I stay or should I go?
Siinäpä kysymys, jonka suhteen moni lintulaji on muuttanut toimintaansa oman lintulautakyttääjäurani aikana. Dilemma lienee se, että maksimoidakseen ensimmäisenä paikalla olevan edun pesimäkumppani- ja reviiritaistossa, on tietysti varminta olla lähtemättä minnekään, mutta samalla on otettava riski siitä, että ei selviä talven yli hengissä laisinkaan. Ilmastonmuutos on alkanut suosia riskinottajia ja lintulauta siemenineen ja talipötköineen voi olla se ratkaiseva oljenkorsi jonka varassa mennään pahimman yli.
Poseeraaja
Yksi runsaslukuisimmista jääjistä on mustarastas. Sitä ei voi olla huomaamatta talvisessa luonnossa. Mustarastas on kuin valokuvamalli, jonka poseeraukset ovat niin supernopeita, että kuvaajaparka ei tahdo millään pysyä mukana.
Ohikulkijat
Järripeippo on yleensä kevään viimeinen laji, joka ehtii käydä tonkimassa siemeniä. Joskus järrejä on vähemmän, joskus enemmän..
Vink vink
Pähkinöiden menekki saattaa olla hurjaa, varsinkin jos lintulaudalla käy paljon närhiä ja harakoita. Sijoita pähkinäautomaatti siirrettävän frisbeegolfkorin keskelle, ketjujen suojaan. Tiaiset (ja esim. tilhet) oppivat nopeasti käymään automaatilla, mutta närhille ja variksille se tuntuu olevan tekemätön paikka.
Pinnat ja tilastot
Pois se, että olisin mitenkään kilpailuhenkinen lintulautakyttääjä, mutta listaan nyt kuitenkin kaikki lintulaudallani kaikkina aikoina käyneet ja varmasti havaitut lintulajit. Laskin mukaan pari lajia, jotka tulivat syömään ennemminkin lintuja kuin linnunsiemeniä.
Rastaat: musta, räkätti, punakylki, laulu
Tiaiset: tali, hömö, sini, kuusi, töyhtö, pyrstö
Varpunen, pikkuvarpunen, nokkavarpunen, peippo, järripeippo, punarinta, puukiipijä, urpiainen, hemppo, viherpeippo, vihervarpunen, rautiainen, punatulkku, tilhi, pähkinänakkeli, tikli, keltasirkku, kottarainen
Sepelkyyhky
Närhi, harakka, varis, naakka
Tikat: käpy, harmaapää, valkoselkä, pikku
Varpuspöllö, varpushaukka, kanahaukka