Tämä on jo perinne. Veneilykauden viimeinen reissu tapahtuu syyslomalla, lokakuun loppupuolella, kun ulkoilman lämpötila vastaa hyvinkin jääkaappiolosuhteita. Tälläkään kertaa veneen henkilöstöön ei ole tunkua, joten rantaudun lokakuun viidentenätoista Ilkon hiekan laituriin Marjukan kanssa ihan itsekseni. Tuuli on navakka ja saaren ranta näyttää jo varsin tummanpuhuvalta illan pimeydessä. Onneksi paikka on niin tuttu kuin joku paikka suurella Saimaalla vain voi olla ja selviydyn hommasta turvallisesti. Loma tuntuu ansaitulta ja olen varma että viihdyn Saimaalla oikein hyvin vaikka keli olisi kehnompikin. Reittisuunnitelma saa elää tilanteen mukaan, mutta saunalliset retkisatamasaaret sekä Puumalan kirkonkylä kangastelevat mielessä.
Vahakamu
Syksyllä ei tarvitse olla hereillä viideltä ehtiäkseen jalkeille auringonnousuun. Aamu valkenee harmaana ja ehdin heräillä kaikessa rauhassa. En ole menettämässä ainutlaatuisen maagista valaistusta vaikka saisin itseni liikkeelle vasta myöhemmin. Sopii näin loman alkajaisiksi. Lopulta kuitenkin kömmin maihin ja alan kiertää Ilkkoa rantoja seuraillen. Etenen hitaasti, mahdollisimman äänettömästi, kuulostellen, katsellen, kamera valmiudessa. Harrastan vahakamua, valpasta haahuilua kamera mukana.
Jos kuvausmetodilleni keksimäni nimi ja lyhenne kuulostaa joltain japanilaiselta meditaatiomuodolta, niin kyse on puhtaasta sattumasta (kuten kaikki muutkin mahdolliset mielleyhtymät). Tosin japanilaisten assosiaatioiden kohdalla sattuma ei johda täysin harhaan. Arvostan japanilaisen kulttuurin tapaa löytää sinänsä yksinkertaisista ja arkisistakin asioista jokin syvähenkinen ulottuvuus. Ajatelkaa vaikkapa puutarhan hoitoa, käsialalla kirjoittamista, kukka-asetelmia, siivoamista ja jopa saunomista. Viimeksi mainitun asian ympärille syntynyt innokas harrastuneisuus kantaa Japanissa nimeä ”sado”, saunan tie, eikä jonkinlaisen pyhän ja meditatiivisen elementin löytämistä saunomisesta voi pitää mitenkään kaukaa haetulta tai epäluontevalta. Mutta juu, palataan itäiseltä mielikuvamatkalta takaisin Taipalsaaren maaperälle. Suurin osa valokuvistani syntyy vahakamuilemalla. Harvoin lähden liikkeelle esimerkiksi jokin tietty eläinlaji mielessäni, puhumattakaan että olisin pystyttänyt piilokojua tai valmistellut kuvakulmia etukäteen. Kuljeksin ympäriinsä mutta en täysin päämäärättömästi. Yritän nähdä ja aistia ympäristöä, valoa ja elämää, olla läsnä, tarkkaavaisena ja valppaana. Näin syntyvät kuvat vastaavat hyvin pitkälti sitä, mitä kuka tahansa luonnossa keskittyneesti ja varoen liikkuva voi kohdata ja nähdä. Jokainen tietysti oman mielenkiintonsa ja esteettisen silmänsä kautta havaittuna ja koettuna. Usein kohteena on maisemia, kasveja tai saarten vakiokalustoon kuuluvia yleisiä lintulajeja. Kovasti on kertynyt kuvia esimerkiksi käpytikasta, joka ei sinällään aiheuta etusivu uusiksi-efektiä missään päin Suomea. Aina välillä vahakamuilijan tielle osuu huippuhetkiä. Se voi olla vaikkapa jokin erityinen ja ainutlaatuinen valaistus tai oksanhangassa päikkäreillä nuokkuva viirupöllö, kuten tämänkertaisella saaren kierrolla oli.
Yksinäistä ja kärsivällisyyttä vaaativaa puuhaa vahakamuilu on. Olen huomannut, että on kovin vaikeaa liikkua porukalla mitenkään erityisen huomaamattomasti ja kanssakulkijoiden kärsivällisyyskin on koetuksella, kun vahakamuilija pysähtyy vähän väliä etsimään sopivia kuvakulmia milloin minkäkin kaislanvarren ääreltä. Vahakamuilu on itselleni sopiva, terapeuttinen ja rentouttava, veneilyn kanssa erittäin yhteensopiva sekä ei niin paljon aikaa ja sitoutumista vaativa harrastus.
Lokakuun kuudestoista pysyy harmaana ja tuulisena. Körötellään Marjukan kanssa Ilkosta Ruhaan, saunan äärelle.
Saan saunan privaatisti itselleni, kun muilla on aluksissaan omansa. Rentoudun niin että pihinä kuuluu. Pilvet väistyvät iltaa kohti ja tähtitaivas näyttäytyy parhaimmillaan. Ruhan laguuni on valosaasteettomimpia paikkoja Saimaalla ja linnunrata erottuu täällä koko komeudessaan.
Seuraava aamu valkenee kauniin valoisana ja kierrän saarta vahakamuilemalla.
Saari vaihtuu taas illaksi. Rokansaaren sauna on lukossa ja lopullinen tunnelmandroppaus iskee päälle kun katselen metsäkoneiden jälkiä virkistysalueen maastoissa. Ei kuvia täältä. Alkaa sataa rankasti. Katson illalla elokuvan pääntyhjennystarkoituksessa. Siinä ulkoavaruudesta peräisin olevat örkkiäiset tappavat toisiaan jäätikön uumenissa sijaitsevan pyramidin sisällä. Lopulta hengissä selviää yksi amerikkalainen ihminen.
Puumalan kirkonkylä
Jääkaappiloman lakipiste on saavutettu ja Puumalassa koetaan tämän reissun toinen kirkkauden hetki, kun sateisen päivän jälkeen aamu valkenee jäisen kylmänä. Oikeastaan kirkkauden hetket ovat auringon pilkahduksia tummien lumikuuropilvien välitiloissa. Vaikutelma on välillä aika dramaattinen, kun auringonvalo maalailee lehtien pakkashuurteista väriloistoa korostuskynällään. Kirkonkylä on hiljainen ja kesän vesiliikenneruuhka muisto vain. Ammattilikennettä on sentään jäljellä.
Vielä toinenkin Puumalagalleria
Jäljellä on enää lumikuuroisten kangastusten sävyttämä paluumatka etelään, jossa tosin koukataan yöksi Satamoon ja saunan makoisiin löylyihin. Marjukalla on vielä edessään yksi yö kotilaiturissa, nosto ylös järvestä kaikkine syyshuoltotoimineen ja telakoituminen kaarihallipilttuuseen Kivisalmessa. Veneilykausi 2020 on tullut päätökseensä 22.10. Puolen vuoden kuiva kausi taas tulossa..
