Valokuvausinnostukseni lähtölaukaus oli se, kun sain v. 1982 rippilahjaksi täysmekaanisen ja täyskäsisäätöisen Yashica FX3-järjestelmäkameran. Siinä ei toiminut sähköllä kuin valotusmittari ja varsinkin pidemmät valotusajat saivat aikaan melkoisen surinan, kun rattaat pyörivät ja suljin räpsähti lopulta äänekkäästi. Tällä kameralla todella laukaistiin, kirjaimellisesti! Ensisijaisena kohteena oli heti luonto ja kuvauspuritanismi eteni pian prinsiippiin, jonka mukaan kuvissa ei saa näkyä ihminen tai ihmisen toiminta millään tavalla. Syntyi siis ihmisvapaita lintu-, hyönteis-, kasvi- ja maisemakuvia, joita lähetettiin mm. Eläinmaailma-lehden valokuvauskilpailuihin. Samaisen lehden syytä on kuvauspuritanismin vähittäinen rakoilu, kun erääksi kilpailusarjaksi tuli ”luonto ja ihminen”.
Tässä muutama nuoruuden otos:
Optiikka oli mitä oli. Lintukuvat on otettu 400 mm 6,3 valovoimaisella Popular-objektiivilla. Siinä on kokonaista kolme linssiä ja lähin tarkennusetäisyys 8 metriä! Itikkakuva taitaa puolestaan olla venäläisvalmisteisen Helios-normaaliobjektiivin piirtämä. Siitä sai makro-objektiivin teippaamalla sen väärin päin runkoon metalliputken (=loittorengas) kera. Ja kuvaus onnistui, kiitos manuaalisäätöisen kameran. Oi niitä aikoja!
Kesätyörahoilla hommasin pimiövehkeet, jotka pystytettiin klassisesti valotiiviiksi tilkittyyn vessaan. Kehitealtaassa kylpevän kuvan katselu punavalossa oli maagista, vaikka hermot olivatkin välillä kireällä kun supervedoksen pilasi juuri kriittiseen kohtaan pesiytynyt pölyhiukkanen. Mustavalkokauden satoa seuraavassa:
Mustavalkosetin lopuksi vielä harvinainen otos, jossa nuori kuvaaja on itse näkyvissä… eikös pilottilasit oo taas muotia!? Kuva on otettu isoisäni seinäkellon heilurista.
Seuraavaksi aikahypätäänkin jo 2000-luvulle. Digitalisaatio vie filmikamerat unholaan tai ainakin koko ajan pienenevän piirin retroharrastukseksi. Digijärkkärit ovat kuitenkin aluksi todella kalliita ja oma kuvausinto on hyytyä kokonaan. Kun hintoihin alkaa vähitellen tulla tolkkua, innostun videokuvaamisesta. Ensimmäinen digikuvausvälineeni onkin DV-nauhalle tallentava videokamera, jonka hankin 2002. Kuvaaminen ja editoiminen ovat toodella aikaa vievää puuhaa, mutta DVD-levyille tallentuu pienten ihmisten touhua ja temmellystä usean vuoden ajalta. Still-kuvaus jää juhlapäivänäppäilyksi, kun vanhan liiton järkkärimies ei oikein osaa suhtautua vakavasti pokkareihin saati kännyköihin kuvausvälineinä.
Lopulta, vuonna 2009, palaan jälleen järjestelmäkamera-aikaan ja sitten myös vähitellen luontokuvaukseen. Kokemus on melkoinen, kun kallista filmiä ei tarvitse säästellä, on automaattitarkennus, kuvanvakautusjärjestelmä ja n. 100 erilaista toimintoa valikkorakenteiden uumenissa. Teleoptiikan tehokin tuntuu kasvaneen, kun oman kameran kenno ei ole ihan kinokokoinen. Olisipa ollut nykyinen kalusto silloinkin vuonna -85, kun hirviperhe ilmestyi sopivalle kuvaushollille pellon laitaan ja filmirullassa jäljellä vain yksi ruutu, joka sekin tuhrautui hermostuneeseen vahinkolaukaukseen…
Still-kuvauskalusto minimalisoitui yhteen aps-c-kennoiseen runkoon ja kahteen (tarpeeksi) laadukkaaseen zoom-objektiiviin, joista toinen operoi 17-50 mm ja toinen 70-300 mm polttovälialueilla.
Actionvideokameran hankin, kun sain halvalla. Se on venereissuilla usein kiinni paatin valomastossa, jolloin sillä voi ikuistaa erityisiä paikkoja, reittejä, kelejä ja kohtaamisia jne.
Dronet ja ilmakuvaus
Esittelemättä on enää viimeinen/viimeisin innostukseni, ilmakuvaus kuvauskopterilla, eli dronella. Jäin koukkuun välittömästi, kun näin DJI:n Phantom-kolmosella kuvattua materiaalia. En ollut lainkaan oivaltanut, kuinka tarkkaa ja vakaata kuvaa kopterilla on mahdollista saada aikaiseksi. Päädyin aluksi Yuneecin koptereihin ja H-malliin.
Ilmakuvausharrastuksen lähdettyä lopullisesti lapasesta aloin kaivata laadukkaampaa kameraa taivaalle vietäväksi. Kuljettimena toimii nykyään DJI:n Inspire-kopteri, jonka kyydissä roikkuu 4/3-kennoinen kamera. Siihen käy Olympuksen ja Panasonicin optiikkavalikoimasta useampi sopivan painoinen ja kokoinen objektiivi polttovälialueella 9-45 mm (=18-90 mm kinovastaavuus). Vaihdettavat linssit lisäävät kuvaajan mahdollisuuksia mukavasti.
Kopteria varten tuli siis hankittua pari vaihtolinssiä. Tämä puolestaan houkutti tarttumaan tarjouslaarista löytyneeseen Panasonicin kamerarunkoon. Tuleepahan optiikka tehokkaampaan käyttöön, perustelin hankintaa itselleni. Samalla huomasin tarvitsevani kameraan paremman mikrofonin ja vanhaan jalustaan videopään, kun kamera osoittautui hyvinkin kelvolliseksi videokuvauksessa, still-ominaisuuksien lisäksi.
Tekniikkalaji, välineurheilua?
On ihan mukavaa saada palautetta tekemisistään, vaikka vähän yllättävistäkin näkökulmista. Joskus vuosia sitten, yhteydessä jota en enää muista, satunnainen katselija kommentoi aikaansaannoksiani toteamalla, että ”hienoja kuvia, sinulla on varmaan todella hyvä kamera”. Lievästi mieleni pahoittaneena kuvittelin, kuinka kamera rämpii tiheikössä, valitsee omineen kohteita ja kuvakulmia valotukset ja aukot kohdalleen säätäen. Silloinen kamerakalustoni ei osannut noista mitään, mutta nykyinen jo joitakin ja vähän päälle. Viimeisimmän ohjelmistopäivityksen jälkeen kamera osaa mm. hahmottaa eläimet ja pitää tarkennuksen skarppina tunnistetussa kohteessa. Tele-zoomini kinopolttovälivastaavuus on 200-800 mm ja sillä voi kuvata käsivaralta lähes kaikissa olosuhteissa, kiitos huikean hienosti toimivan kuvanvakautusjärjestelmän. Ihmishahmon osaavat nykyään tunnistaa lähes kaikki kuvausvälineet matkapuhelimista alkaen. Osaavat ottaa kuvankin automaattisesti heti kun kohde hymyilee.
Isoisän isä
Kultaisella 80-luvulla asiaa tuntevat neuvoivat hankkimaan aloittelijalle kameran, joka ei nimenomaan osaa automaattisesti mitään, vaan kuvaajan pitää säätää kaikki itse. Oli tavallaan pakko opetella tietyt valokuvaamisen perusasiat aukoista, suljinajoista ja terävyysalueista lähtien. Tätä polkua olen itsekin kulkenut, mutta onko kamera- ja kuvaustekniikan tuntemisesta enää nykyään hyötyä? Onko tekniikka jo niin kehittynyttä, että valokuvaamisen voi antaa erilaisten älykkäitten automaattien hoidettavaksi? Ajattelen itse niin, että varmastikin kuvaamiseen perehtymätön ihminen saa nykytekniikalla aikaiseksi parempia kuvia kuin vastinparinsa 80-luvulla sen aikaisella kameratekniikalla. Samalla tavalla kehittynyt tekniikka mahdollistaa esim. luontokuvauksen olosuhteissa, joissa se 80-luvun kameravälineistöllä olisi ollut todella vaikeaa tai jopa mahdotonta. Edistynyt teknologia todellakin auttaa ottamaan parempia valokuvia aikaisempaan verrattuna. Eikä valokuvaamiseen ja kameratekniikkaan perehtyneiden tarvitse olla tästä ollenkaan huolissaan, koska heitä tekniikka auttaa vielä enemmän antamalla entistä parempia mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia visioita. Ero on siinä, että perehtymättömällä tekniikka tekee usein valinnat käyttäjän puolesta kun taas perehtyneellä on tilaisuus toteuttaa tekniikan avulla paremmin omaa näkemystä siitä, miltä haluaa kuvan näyttävän. Kallistun siis itse sille kannalle, että tekniikan kehitys on valokuvaukselle eräänlainen win-win-tilanne. Ehdottomasti enemmän mahdollisuus kuin uhka, vaikka sellainenkin on olemassa. Tekniikan mukanaan tuoma helppous tuntuu nimittäin tekevän valokuvasta vähän liiankin arkisen massatuotteen. Tästä seuraa se, että valokuva ei ole enää millään muotoa mitään ihmeellistä, sitä ei syvennytä katsomaan eikä sen äärelle pysähdytä. Väittäisin jopa, että monelta puuttuu kyky pysähtyä ja syventyä katsomaan kuvaa silloinkin kun se ei ole ohimennen räpsäisty kertakäyttöselfie, vaan jotain ihan muuta. Valokuva sai ennen vanhaan arvonsa olemalla jotain harvinaista ja ainutlaatuista. Studiossa otettu mustavalkoinen kuva isoisän isästä huokuu tällaista arvokkuutta. Nykyään valokuvan on ansaittava arvonsa muilla perusteilla ja hyvin se näyttää selviytyvän. Enpä ole kuullut, että valokuvan ja kuvaamisen ennustetaisiin joutuvan tulevaisuudessa häviävien asioiden pitkälle listalle.
* Kommentti 23.12. -25:
Tätä kirjoittaessa sosiaalisen median kanavat täyttyvät tekoälyllä generoiduista kuvista ja videoista. Osan erottaa välittömästi tekoälyn tuottamiksi, mutta ”parhaita” on todella vaikeaa erottaa aidoista, paitsi ehkä sisällön puolesta, kun tekijät eivät malta pysyä mahdollisuuksien rajoissa. Rajat on helppo ylittää ja tuottaa pätevän näköistä kuvaa täysin mielikuvituksellisista tapahtumista ja asiantiloista. Pelottaa, että miten läpitunkemattomaan sumuun tässä ollaan menossa. Tekoälyllä generoidulla kuvalla voitettiin arvostettu valokuvauskilpailu jo vuonna 2023. Tuolloin kuvaaja vielä kieltäytyi palkinnosta paljastettuaan kilpailukuvansa teknisen taustan ja oman motiivinsa, joka oli testata, ollaanko kilpailujen järjestäjien puolella hereillä tekoälyn suhteen.
Popular 400 mm f/6,3 + Contax-runko 80-l puolivälistä
Niin, se kuvausvälineistö. Siinä olen siirtynyt kokonaan micro four thirds-kennokokoon. Ihastuin 4/3-kennoisissa kameroissa erityisesti siihen, että kaluston koko ja hinta on ominaisuuksiin nähden varsin kohtuullinen. Tykkään ulkoiluttaa kuvausvehkeitä usein vailla täsmällisempää suunnitelmaa jostain tietystä tarkkarajaisesta kuvauskohteesta. Kamera kulkee mukana ennen kaikkea luonnossa ulkoillessa ja on valmiudessa, jos jotain mielenkiintoista tulee vastaan. 4/3-kamerarunko telezoomeineen on tähän omiaan. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana minulla on ollut varaa hankkia ns. huippumallit käyttööni koska hinta on murto-osan siitä, mitä vastaava olisi maksanut isompikennoisena. Erityisesti tämä koskee optiikkaa, joka on 4/3-kennoisiin kameroihin varsin edullista, korkealaatuista ja pienikokoista. Olen toki tietoinen tähän kennokokoon liittyvistä rajoituksista ja varjopuolista, mutta koen, että varsinkin harrastajakuvaajalle ne ovat hyväksyttävissä ja plussat painavat vaa’assa huomattavasti enemmän.
Runkoina minulla on käytössä Panasonicin Lumix-mallit DG-80 ja G-9 sekä optiikkana Leican 100-400 mm ”supertelezoomi” sekä saman valmistajan 12-60 mm pikkuzoom. Muut linssit ovat kiinteäpolttovälisiä ja yhteiskäytössä kuvauskopterin kanssa (15, 25, 45 mm). Croppikerroinhan on tasan 2 kun 4/3-osaisia vertaa täyteen kinokokoon.
Leica 100-400 f/4-6,3 + Lumix G9
Räksä tulee taloon
Kajakointireissuihin liittyvä kameraongelma on yhä akuutimpi melonnan tullessa entistäkin kiinteämmäksi osaksi vesilläliikkumisharrastusta. Ongelman ydin on ollut pelkoni siitä, että kajakki kaatuu ja kamerakalusto menee tärviölle. Pelon kanssa on kilpaillut harmitus menetetyistä kuvista, joita ottaisin kajakoidessa, jos vain olisi kamera mukana. Melojan vedenpintaperspektiivi on ihan omanlaisensa.
Ongelmanratkaisuprosessi eteni seuraavasti:
- Hanki vedenkestävä kamera ja kiinnitä se melontareissuilla narulla johonkin. Ei haittaa, vaikka kippaisit vesilläliikkumisvälineen ylösalaisin ja kajakkipyörähdys (ent. eskimokäännös) jäisi vajaaksi. Kamera ainakin säilyisi ehjänä! Tämän vaihtoehdon hylkäämiseen vaikuttavat seikat tulivat esille kameratarjontaan tutustuessa: niissä on kovin pienet kennot ja pikselimäärät + eivät kuvaa raw-materiaalia + zoomit ovat telepäästään liian lyhkäisiä. Eläinkuvauksesta pitävälle lightroom-nysvääjälle jäisi liikaa harmiteltavaa edelleen.
- En ole koskaan kaatunut kajakilla, vaikka melon välillä vähän rajummissakin olosuhteissa. Onko riski kamerakaluston tuhosta oikeasti kovin huomattava? Kamerat voi suojata aukkopeiton alle roiskeisemman kelin sattuessa kohdalle. Melonta on kuitenkin semmoista puuhaa, että optiikan vaihtamiseen ei kesken kaiken oikein mielellään ryhdy. 4/3 kennoisenkin kameran mittasuhteet ovat ison telezoomin kanssa liian hankalat ja kahden rungon taktiikka kaatuu samoihin ongelmiin. Siis silleen, että toisessa rungossa olisi kiinni tele- ja toisessa pikkuzoomi. Pitäisi olla kohtuullisen kokoinen kamera, jossa on kaikki toivottavat ominaisuudet yksissä kuorissa.
- Hanki kiinteäoptiikkainen superzoomkamera. Ei ole vedenkestävä mutta muuten täydellinen. Vai onko sittenkään mahdollista, että kamera, jossa on kinovastaavuudeltaan 24-600 mm zoom olisi oikeasti hyvä? Ankara nettitiedonhaku antoi positiivisen vastauksen ainakin Sony RX10:n kohdalla. Varsinainen ihme on se monen testin ja käyttäjäkokemuksen mukaan. Ei ihan pieni, mutta kajakissa melojan jalkojen välistä operoitava kylläkin. Ei ihan halpakaan, joten monta painia käytiin pään sisällä ennen kuin sopiva tarjous osui kohdalle.
Räksä osoittautuu maineensa veroiseksi työkaluksi, joka valikoituu mukaan otettavaksi monesti muulloinkin, kuin pelkästään melontareissuille. Se, että yhdellä vempeleellä pärjää lähes kaikissa tilanteissa, on aikamoinen valttikortti. Esim. kesällä -25 pitkällä venereissulla ei ollut järkkäriä mukana laisinkaan. Kaikki kuvat on otettu räksällä!
