Talvi on ollut kovin harmaa. Tämä on kylmä fakta, eikä vain talven valoa epätoivoisesti odottavan pessimistikuvaajan tunnetila. Etelä-Saimaan lehtijutun mukaan aurinko paistoi Konnunsuon mittauspisteessä koko joulukuun aikana tasan puoli tuntia. Ensin 21.12. peräti 24 minuuttia ja sitten loppukuun aikana vielä kokonaista 6 minuuttia lisää!
Tammikuu on sentään antanut paistetta huomattavasti enemmän, mutta ei tuhlailtavaksi asti, joten kamerareppu on pitänyt heittää olalle aina kun on ollut tarjolla muutakin kuin peruslatteaa pilvivaloa. Välillä aurinkovaloa on tullut napakan tuulen, ja viimeksi kunnon pakkasen kera. Seisovien vesien vihdoin kääriydyttyä jääpeitteeseen, pakkasvalon tavoitteluun sopivia paikkoja ovat erityisesti vapaana virtaavat koskivedet. Savitaipaleelle siis, jossa valo tällä kertaa lankesikin maagisesti Kärnäkosken sulapaikojen ylle. Lauoin kameraani kylmänkohmeisin sormin tietoisena siitä, että muistikortilla on kyllä tilaa. Paljon ruutuja, jotta ei vain kävisi niin, että tarkennus osuisi vahingossa väärään paikkaan tai että muuten kelvollinen kuva olisi vahingossa epätarkka. Metsän takaa ja kaislikoiden lomasta siivilöitynyt valo leikitteli pakkasen höyryttämässä vedenpinnassa. Koetun vaikutelman vangitseminen kuvaan ei kävisi helposti ja arvasin, että kuvankäsittelyssä joutuisi tekemään työtä, jotta raakakuvista saisi kaivettua esiin samaa kuin mitä paikan päällä mielikuviini tallentui. Oma kokemukseni nimittäin on, että usein se, mitä kuvaa ottaessaan yrittää tavoittaa, ei välity laisinkaan samanlaisena käsittelemättömässä raw-kuvassa tai sen paremmin kameran kuvaprosessorin automaattisesti tulkitsemassa jpg-kuvassa. Oma impressio on haettava raakadatasta kuvankäsittelyssä. Onneksi se siellä usein piilee, bittimeressä. Ihan kuin aikoinaan pimiössä: nesteissä, suotimissa, valotuksissa, varjostuksissa, vedostuspaperien jyrkkyysasteissa, negatiivifilmien ominaisuuksissa. Vanhassa maailmassa kuvaa ei todella ollut olemassa ennen kehittämistä ja vedostamista. Aikaa kameran laukaisusta valmiin vedoksen ihailuun saattoi kulua viikkoja. Nykyisessä digimaailmassa kuvan käsittelyn mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat ja tietokoneen ääressä homma käy nopeasti ja siististi. Ajattelen, että perusasetelma on kuitenkin siinä suhteessa sama, että kuva syntyy varsinaisesti vasta kehittämällä ja tekemällä, raakadataa tulkitsemalla.
Innostuin touhuamaan Kärnäkoskimateriaalin parissa tavallistakin enemmän. Syntyi monenlaisia tulkintoja ja samalla ajatuksia valokuvaamisesta ja sen luonteesta.
Kuvistunneilla olemme oppineet, että esimerkiksi maalaustaiteessa on edetty figuratiivisesta, esittävästä ja naturalismiin pyrkivästä taideihanteesta kohti ilmaisua, jossa kuva ei pyri suoraan ja realistisesti jäljittelemään kohteitaan. Ääripäänä tässä on puhtaan abstrakti tai käsitteellinen taide, joka ei esitä mitään luonnollisen maailman kohteita sellaisenaan. Väliin mahtuu lukuisa määrä taidesuuntauksia, joissa kuvattavat kohteet ovat tavallaan peräisin luonnollisesta maailmasta, mutta niitä ei pyritä sellaisenaan kopioimaan, vaan taiteilija voi ilmentää teoksessaan kokemustaan, tunnettaan ja vaikutelmaansa irtautumalla luonnollisen maailman lainalaisuuksista. Tässä kohtaa kuvisope näyttää diakuvan van Goghin taivaalla kiemurtavista tähtikuvioista, toisen Chagallin ilmassa leijuvista ihmishahmoista, kolmannen Picasson valtavasta teoksesta, jossa kärsivät hahmot huutavat tuskaansa taivaalle ja lopulta kuvan Kandinskyn taulusta, jossa on värejä, viivoja ja geometrisia kuvioita, mutta ei todellakaan mitään sellaisenaan arkitodellisuudesta tunnistettavaa.
Entä valokuva sitten? Valokuvalla on perinteisesti ollut vahva suhde naturalistiseen, dokumentoivaan ilmaisuun. ”Ai et usko vai? Katso, siitä on valokuva”, on usein käytetty perustelu ja todistusaineisto, vaikka tiedämmekin, että valokuvia on kautta aikain käsitelty ja manipuloitu. Neuvostoaikana epäsuosioon joutunut puoluetoveri katosi mystisesti Isä Aurinkoisen rinnalta sekä valokuvasta että muutenkin. Silti perusajatus valokuvasta on edelleen, että se on reaalinen pysäytyskuva todellisuudesta. Tuo oli totta siinä paikassa ja ajassa, jossa ja jolloin kuva otettiin! Tämä on tavallaan myös eettinen periaate, kun on kyse esimerkiksi uutiskuvasta tai luontokuvasta. Kuva ei saa esittää eikä luoda vaikutelmaa sellaisesta, mikä ei ole totta, eikä sitä saa totuudenvastaiseksi manipuloida. Periaatteesta on tullut yhä enemmän eettinen johtuen manipuloinnin helppoudesta digitalisoituvassa maailmassa. Tiedämme, että ”photoshoppaamalla” kuvia voi muokata rajattomasti ja että kauneintakin mallia on paranneltu entisestään tietokoneen ruudulla ennen muotikuvan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki: nykytekniikka mahdollistaa sen, että näemme täysin realistisen näköistä videokuvaa tapahtumista, joita ei todellisuudessa ole tapahtunut tai kuulemme jonkun sanovan selvästi omalla äänellään asioita, joita hän ei todellisuudessa ole sanonut. Äänen ”photoshoppaaminen” on tätä kirjoitettaessa uusinta uutta, ja ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi jokaisen älypuhelimen perusominaisuus kohta ja tuota pikaa.
Pitänee muuttaa perusasenteitaan, jälleen kerran. ”En usko, ellen itse näe!” No, älä aina usko, vaikka itse näkisit ja kuulisit, ainakaan jos välissä on mikä tahansa digitaalinen laite ja et ole varma lähteen luotettavuudesta. Pelkästään se, että jokin näyttää tai kuulostaa oikealta ja todelta ei takaa nykyään yhtään mitään! Jääköön filosofis-psykologinen pohdinta siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa todellisuussuhteeseemme, toiseen kertaan.
En malta kuitenkaan olla lyhyesti palaamatta luontokuvaukseen, kun sitä itsekin harrastan. Luontokuvaan kohdistuu dokumentoivuuden ja naturalistisuuden vaatimus ankarana. Jos kuvassa on eläin, sen on oltava siinä oikeasti, eikä niin, että eri kuvia olisi yhdistelty, eläin olisi kesy tai vangittu puhumattakaan siitä että se ei olisi ollut kuvaushetkellä elävä. Rajatapauksia ja harmaata aluetta riittää. Kuvaus haaskalta tai kuvan manipulointi niin, että eläimet oikeasti kulkivat vasemmalle, mutta kuvassa oikealle, kuten taannoin vuoden luontokuvan kohdalla. Eettiseksi ohjenuoraksi on ehdotettu periaatetta, jonka mukaan kuvan värisävyjä ja terävyyttä voi muuttaa, mutta jos mennään tämän yli, esimerkiksi poistetaan kuvasta kohteita, asiasta on mainittava kuvaa julkaistaessa.
Jippii! Läpäisen luontokuvauksen eettiset vaatimukset, melkein. Myönnettäköön, että olen linssin pinnalle eksyneen vesipisaran kuvaan aiheuttaman rinkulan lisäksi joskus photoshopannut pois ikävän pikku roskan veden kuulaalta kalvolta eteeristä vaikutelmaa häiritsemästä. Lisäksi muutan värisävyjä ja terävyyttä, joskus rankastikin. En koe olevani dokumentoiva, vaan enemmänkin impressionistinen luontokuvaaja. Oma elämys ja tunne näkyköön lopputuloksessa! Onko kuva tämän jälkeen enää aito ja totta? Näkökulmakysymys. Kuvaaja vaikuttaa valinnoillaan aina siihen kuvaan todellisuudesta, jonka hän haluaa tietoisesti tai tiedostamattaan välittää. Esimerkiksi kuvatessaan korppeja, rajaako hän kuvansa niin, että linnut näyttävät elävän koskemattomassa erämaassa, vai siirtääkö teleoptiikkansa suuntausta hivenen vasemmalle, jolloin linnut paikalle houkutellut kaatopaikkakin näkyy taustalla. Välittyy kaksi tyystin erilaista todellisuutta, vaikka kuvia ei olisikaan jälkikäsitelty millään tavalla.
Niin – niitä kuvia Kärnäkoskelta:
Oi! Hyvältä näyttää. Oon valmis myöntämään jäbälle impressionistisen luontokuvaajan tittelin ♡