Katselen tietokoneeni ruudulta kuvia syyskuulta -21. Siellä on otoksia sellaisista Suur-Saimaan saarimaisemista, joihin yltää Marjukalla viikonlopun mittaisella aikajänteellä. Lisäksi on kuvia kotinurkilta Taipalsaarelta sekä muutama napsaisu puolisoni vanhempien mökkimaisemista Punkaharjulta. Kuvien aiheet, kohteet ja jopa kuvakulmat muistuttavat kovasti sitä, mitä viime vuosien syyskuukansioissa on ennenkin ollut. Rutiinien kuvajaisia?
Vaikka kuvamateriaali toistaa itseään, olen yrittänyt keksiä näille sivuille kirjoittamilleni teksteille joitain erilaisia tulokulmia. Ettei kaikki olisi aina sitä samaa syyskuu -18, syyskuu -19, syyskuu -20, syyskuu -21-kamaa. Vaikka pohjimmiltaan kuitenkin on. Onko tämä epätoivoista yritystä huijata itseään, että oma elämä ei muka muodostuisi rutiineista?
Työt ovat hoituneet jo pitkään lähiläsnäollen työpaikalla, maskit päässä, käsidesiä lotraten. Maskit tuntuivat aluksi oudoilta ja hankalilta, eikä parta meinannut oikein mahtua muutenkin ison naaman jatkeena tötsän sisään. Nyt parta on lyhentynyt maskiyhteensopivaksi ja asiaan on muutenkin tottunut. Koko koronahommasta on tullut arkipäiväistä – rutiinia.
Rutiinia on sekin, että näiden päivitysten tekemiselle on aikaa aina suunnilleen samoina hetkinä vuodenkierrossa. Jutut laahaavat puolisen vuotta ajastaan jäljessä. Nytkin kirjoitan edellisen vuoden syyskuusta seuraavan vuoden huhtikuussa. Voi siis olla piilojälkiviisas. Sanoa esimerkiksi, että koronapandemialle ei näy loppua ja että suhtautuminen siihen on arkipäiväistynyt. Pandemiahistorian korkeimmatkaan tartuntaluvut eivät estä rajoitusten purkamista. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan jaksa elää kriisitilassa loputtomiin. Tulee turnausväsymystä, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Tätä kirjoittaessani Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kestänyt melkein kaksi kuukautta. Aluksi ainakin suomalainen verkkomedia kirjoitti melkein pelkästään sodasta ja vaihtoi sivustojensa taustavärin mustaksi, merkiksi siitä, että maailmakirjat ovat nyt täysin sekaisin. Vähitellen uutisten ykkösaiheiksi ja luetuimmiksi jutuiksi alkaa nousta muutakin. Taustaväri normalisoitui jossain kohtaa. Totummeko tähänkin? Tuleeko sotatilastakin rutiinia? Toivottavasti ei!
Sairastan tätä kirjoittaessani (huhtikuu -21) koronaa jo toistamiseen tämän pandemian aikana. Variantti on eri ja oireet tällä kertaa normi flunssan tasoa. Ei pysty menemään työpaikalle, laittamaan venettä tai vaihtamaan kesärenkaita, mutta jaksaa kirjoittaa horinoita tänne nettisivulle. Tästä tuli köyhän miehen Pulp Fiction: limittäistä liikuskelua kahdella aikatasolla dramaattisten ja toisaalta aika arkisten teemojen äärellä.
Siitä rutiinista vielä. Se on tavallaan aika henkilökohtainen juttu. Toisen rutiini on toiselle huikea seikkailu. Itsekin tässä mukamas kaipaan vaihtelua, vaikka oikeastaan rakastan omia rutiinejani. Hitaalla kellotaajudella käyvä turvallisuushakuinen persoona kun olen. Onnellista olisi saada valita itselleen sopiva rutiinien taso omassa elämässään. Aina siihen ei ole mahdollisuutta: maailma ympärillä rikkoo rutiinejaan urakalla. Elämme liian mielenkiintoisia aikoja. Sellaisia, joista mieluiten lukisi historian- tai filosofiankirjoista. Ehtineekö itse edes jälkiviisastella näitä, kun tuntuu aika isot pyörät olevan liikkeessä.
Ja lopuksi jo etukäteen tuttuja kuvia syyskuulta 2021
Vesillä Ilkonsaaressa
Galleria I: silta yli tyynehkön veden
Galleria II: hirvi ui yli järven
Maissa kotopuolessa
Se oli sitte semmonen, tuokin syyskuu. Kukaan ei varmaan arvaa, millainen on lokakuu 2021, varsinkin kun sitä koskeva artikkeli tulee ilmestymään ennen pitkää tämän artikkelin edelle. Sitä odotellessa voi katsoa Rammsteinin ”Zeit” biisin virallisen musavideon. Video ei sovi herkimmille, toisin kuin oma lokakuuni 2021.
0 comments on “Rutiineja rikotulla aikajanalla”