Elämysnostoja *

13.6. Varteussaari, Luonteri

Olen Marjukan kanssa perinteisellä alkukesän reissulla Luonterilla. Rantauduin edellisenä iltapäivänä Varteussaareen miltei helteisessä, aurinkoisessa kelissä.  Tänään lasken kajakin vesille. Lomakausi ei ole vielä täydessä tohinassaan, joten on rauhallista meloskella ympäriinsä ilman erityisempää päämäärää. Melontaretki suunnittelee itse itseänsä, kun annan mielijohteiden viedä. Vielä tuon saaren ympäri ja ehkä sitten vielä tuon seuraavankin. Sen verran pitää olla analyyttinen, ettei anna intuition johtaa reittiä jaksamisen kantomatkan tuolle puolen. Pimeys ei yllätä mutta väsymys saattaa niin tehdä, jos on liikaa fiiliksissä. Melkein olen. Melominen näissä vesissä on vaan niin siistiä.  Varteussaareen tulee aika pitkä paluumatka.

Virkistäydyn ja notkistelen kajakissa istumisesta kolottelevaa varttani Marjukan hellässä huomassa. Kello käy yhdeksää. Silloin kesäillan maagiseen valoon ui joutsenperhe. Laulujoutsen ei ole nykyisellään erityisen harvinainen sisävesillä. On se silti vaikuttava näky erityisesti tuollaisena uljaasti lipuvana perheryhmänä. Valppaat vanhemmat ja yy kaa koo nee viisi tenavaa. Hiivin hiljaa Marjukan takakannelle kameran kera ja haen näkösuojaa veneen istuinlaatikoiden takaa. Minua ei huomata. Saan kuvata joutsenten iltaretkeä kaikessa rauhassa. Linnut uivat retkisatamalahdukan ympäri ja poimivat nokkiinsa järven anninta. Kiitän jälleen kerran hiljaista kameraani. Muistelen, että nuoruudessani joutsenet olivat arempia ja kameran sulkimet äänekkäämpiä. Joutsenet eivät viivy lahdukassa pitkään, mutta valo ehtii silti muuttua.

Istun iltapalalla Marjukan salonkiosastolla. Vanha rompetorilöytö, vuodelta 1967 peräisin oleva Schaub-Lorenz Touring 70 universal-matkaradio tunnelmoi taustalla (radio lähti aikoinaan kirpparilta mukaan koska jotenkin viehätti ajatus siitä, että olen sen kanssa samaa vuosimallia). Päällä on tietysti Radio Suomi, tuo Marjukan virallinen soundtrack. Aikamerkki kertoo, että kello on jo kymmenen ja aktiivinen melontapäivä rasituksineen aiheuttaa vetoa unten maille. On vielä tehtävä rakon tyhjennyspyörähdys maissa. Otan kameran kainaloon, kuten tapoihini kuuluu. Saari on malliltaan kapea ja pitkulainen. Muutaman askeleen päässä saaren toisella puolella avautuu Luonterin iso järvenselkä. Ilta on jo myöhäinen mutta on silti vielä yllättävän valoisaa. Tuohon hämärtyvään maagiseen valoon ui tuttu seurue. Linnut purjehtivat arvokkaasti pitkin avointa järvenselkää. Niillä ei ole täällä mitään pelättävää.

16.6. Ilkonsaari, Taipalsaari

Olen tuttuakin tutummassa paikassa tuttuakin tutummissa puuhissa. Eli ulkoiluttamassa kameraa Ilkonsaaren rannoilla, enemmän ja vähemmän tarkkaavaisesti ympäristöä havainnoiden. Etsimeen osuu saniainen ja rantasipi.

Seisahdun saaren luoteispään rannan tuntumaan ihailemaan edessä avautuvaa avaraa järvimaisemaa. Tästä näkyy suoraan eteläisen Suur-Saimaan isolle selälle. En yritä varsinaisesti piiloutua miltään tai keneltäkään, mutta kaikesta päätellen teen niin ihan vahingossa. Seuraavan kymmenen minuutin aikana rantaviivassa touhuaa yksi jos toinenkin siivekäs aivan kaikessa rauhassa läsnäolostani häiriintymättä. Tunnen itseni näkymättömäksi, vaikka olen tapahtumien keskipisteen välittömässä läheisyydessä. Joskus pelkkä patsaana seisominen käy piilokojusta! Ensin pinnalle nousee kuikkapari, joka jatkaa kohta kalojen jahtaamista sukeltaen uudestaan pinnan alle.

Olen juuri jatkamaisillani matkaa, kun paikalle laskeutuu tukkakoskelonaaras. Huomaan ilokseni, että tämäkään lintu ei noteeraa minua mitenkään, vaan nousee rantakivelle ottamaan aurinkoa ihan muina koskeloina.

Kuten kuvista voi päätellä, olen nostanut kameran kuvausasentoon huomiota herättämättä. Kohde ei edelleenkään noteeraa läsnäoloani millään tavalla. Mahtava fiilis kuplii kuvaajan tyynen ulkokuoren alla, vaikka en tiedä, että paras on vielä tuloillaan. Seuraava näytös alkaa, kun paikalle lentää komea tukkakoskelouros. Sillä on selkeä huomion kohde, joka ei todellakaan ole aika epäuskoisena rantaviivassa patsasteleva satunnainen luontokuvaaja. Minua ei edelleenkään ole olemassa, kun alkaa kiihkeä piiritys ja kosiomeno. Uroslintu panee parastaan.

Kosija on korea ja kosiokoreografia melkoinen!

Kuvaan ruudun toisensa perään hölmistyneenä edessäni käynnissä olevasta näytelmästä ja omasta näkymättömyydestäni. Olisin superonnellinen jo tästäkin kokemuksesta, mutta vielä on loppunäytös tulossa, nimittäin! Treffeille purjehtii kuokkavieraita, isokoskeloemo pesueineen. Isokoskelot eivät noteeraa pikkuserkkujensa touhuja mitenkään vaan uivat noin vain keskelle kosiotapahtumaa. Lajille tyypillisesti untuvikot ovat jo heti aika oma-aloitteisia ja emo lähinnä näyttää suuntaa ja mallia koskelon elämänmenosta. Toki toimii välillä kyytinä kun pienet väsähtävät. Tukkakoskeloille serkkujen ilmaantuminen paikalle on pienimuotoinen antikliimaksi, vaikka uros jatkaa sitkeästi yrittämistä. Tukkakoskelonaaraan reagointi tulee väkisinkin inhimillistettyä: ”Ai niin, pitkä ja raskas yksinhuoltajuushan tästä kaikesta olisi seurauksena!” Näytös päättyy, kun naaras ottaa siivet alleen ja lentää matkoihinsa. Muut osapuolet uivat tiehensä ja ranta hiljenee. Seison vielä hetken patsaana kaikkea nähtyä ja koettua sulatellen. Olipa melkoinen kymmenminuuttinen!

1.7. Letku, Tammela

Untako se olikin?

Puoli vuotta. Se tuntuu olevan aika tyypillinen aikajänne kuvan ottamisesta siihen, kun kuva löytää jonkinlaisen lokeron tässä rakkaassa harrastusympäristössäni. Siinä välissä unohtuu helposti jotain, mutta ajan ja paikan muodostamien muistivihjeiden avulla pystyn melkein aina palauttamaan mieleeni jonkinlaisen kehyskertomuksen kulloisellekin kuvakokonaisuudelle. Tällä kertaa kuvankäsittelyyn putkahti sarja unenomaisia kuvia, jotka oli helppo paikantaa vanhempieni kesäpaikkaan, Letkun kylälle Tammelaan. Tuttu laituri ja järvi ruovikoineen ynnä rantakasveineen. Kuikkapari vahvistaa diagnoosin. Sellainen asustaa Valajärvellä kesä toisensa perään, vaikka pienen järven rannat onkin mökitetty perusteellisesti. Ei siis taaskaan K-kakkosta, Amazonin sademetsää tai edes Norjan jylhää rannikkoa Jäämerellä. Kovin on tuttua ja turvallista oma elämänpiiri..

Jännä valo saa katsomaan tarkemmin kelloa kuvien digitaalisesta jalanjäljestä. Heinäkuu ei ole montaakaan tuntia vanha: Kuvat on otettu 1.7. klo 4.42-5.08.  Outo aika kesälomalaiselle ulkoiluttaa kameraa. Muistisipuli alkaa kuoriutua yleisestä kohti yksityistä. Kesän autoreissulla ollaan. Kerava, Helsinki, Suomenlinna, Söderskär ja nyt loppukliimaksina mökillä Letkussa. Forssassa ja Humppilassa käydään myös. Joku metropoli saattaa listasta unohtua, mutta näin se osapuilleen meni (unohtuikin: Kotkasta aloitettiin koko kiertoajelu).  Teini-ikäiseksi varttuneella Skoda Octavialla ollaan viimeistä kertaa pitkässä matkassa, vaikka emme sitä toki vielä tiedäkään. Onneksi vempele hajoaa elokuussa Lappeenrannassa Linnoitusniemen parkkipaikalle eikä heinäkuussa kakkostien varteen. Jakoketju hyppää muutaman pykälän asemistaan, noin vain. Se on huonompi juttu. Tiedän, vaikka en konetekniikkaa syvällisemmin ymmärräkään.

Seuraavaksi muistisipuli paljastaa raadollisen yksityiskohdan, keski-ikäisen miehen virtsarakon. Sillä on tapana täyttyessään pakottaa öisille vessareissuille ja tässä tapauksessa se tarkoittaa pystypissaa ulkona, mökkitontin reunamilla. Samalla voi havainnoida ympäristöä. On aika viileää. Järvi on upeasti sumun verhoama. Aurinko on nousemassa. Sumussa ui kuikka. Valo on maagista. On haettava jotain vaatetta päälle ja kamera. Kuvaan puolisen tuntia, kunnes tulee liian kylmä. Palaan mökin lämpöön ja jatkan nukkumista. Valve limittyy uniin.