Veneilymeditaatio

Virtuaalisaimaa-sivua kokoon kyhätessäni kahlasin läpi kymmeniä minuutteja kestäviä video-otoksia, joissa järvimaisemat lipuivat ohi hyyyvin hitaasti kuvakulman pysyessä staattisesti samana, valomastosta kohti veneen keulaa. Päädyin hyvin pian leikkaamaan ja nopeuttamaan videoklippejä raskaalla kädellä. Muuten katsojaa uhkaa uuvahdus vallan pikaisesti. Lopputuloksena Kuutti näyttää kiitävän monissa otoksissa 40-50 solmun kilpavenenopeuksilla, kun se todellisuudessa hiipii n. kuutta solmua. Kuvan nopeuttaminen taitaa muuten olla vanhin, jo mykkäfilmikaudella hartaasti käytetty konsti saada aikaan wow- tai vähintään tahattoman koominen efekti. Tuohon perinteeseen liityn mielelläni.

Pidän kovasti veneen ajamisesta ja harvoin koen Kuutin kuuden solmun matkavauhdin turhauttavan hitaaksi. Jos oikein kaasukahvaa työntää kohti horisonttia, Kuutti saattaa hyvässä myötätuulessa saavuttaa kahdeksan solmun nopeuden, mutta säälin moottoria ja korviani ja tyydyn mielelläni kuuteen solmuun, joka muuten vastaa huikeaa hieman yli 11 km tuntinopeutta! Mistä sitten on kyse, kun videokuvassa autenttinen tapahtumavirta vaikuttaa yhtä jännittävältä kuin ruohon kasvamisen seuraaminen?

Olen tullut pohdinnoissani (joihin Kuuttia ajaessa on aikaa) siihen tulokseen, että hitaan matkaveneen ajamisessa on omalaatuinen meditatiivinen elementti. Hidastakin venettä pitää ohjata, olla kartalla ja keskittyä ympäristön havainnointiin, koska hitaallakin veneellä voi ajaa harhaan ja kiville. Pitää tietää, missä ollaan ja minne mennään. Normiolosuhteissa mikään ei vain tapahdu erityisen nopeasti. Kaikki hektisyys on poissa ja aivoilla on kosolti aikaa pitää kaikki tarvittava kontrollissa. Kapasiteettia jää muuhunkin: ympäristön yksityiskohtien tarkkailuun, omien ajatusten jäsentelyyn, oivallusten tekemiseen, taivaanrannan maalailuun … mutta tietty fokus pitää kuitenkin aina säilyttää, eikä ajatus saa karata kokonaan muihin maailmoihin. Toisin sanoen, olet kiinni jossain 100-prosenttisesti vaikka samalla tuo jokin vaatii vain 10 prosenttia kapasiteetistasi. Syntyy eräänlainen hidas flow tai meditaatiota muistuttava tila, jossa ainakin itse viihdyn mainiosti.

Pilkkimisessä on vähän sama juttu. Tässä tapauksessa rajaviiva kulkee saamisen ja saamattomuuden välissä. Kairaa reikä jäähän ja pudota pyytävä viehe syötteineen vedenalaiseen maailmaan. Hae kontakti pohjaan ja ala tehdä pilkkivää liikettä pilkkivavalla niin, että pilkki liikkuu pohjan tuntumassa kaloja houkutellen. Kun kala tarttuu, kisko siimasta ylös, irroita koukusta ja jatka samaan malliin. Hyvin yksinkertaista noin yksinkertaistettuna. Voi kuitenkin käydä niin, että yhdestä reiästä nostetaan kaloja ja viereisestä ei. Ero saattaa piillä meditatiivisessa elementissä. Fokus ei saa karata, vaikka puuha onkin yksinkertaista. Jos karkaa, jää huomaamatta kuinka varovainen kala käy hiukan nyppäsemässä. Jää huomaamatta se joskus pienen pieni ero, milaiseen liikkeeseen kala pilkissä reagoi tai ei reagoi. Jää huomaamatta muutokset kalojen vireydessä ja liikkeissä. Jää saamatta. Pilkkimistä voi näin ollen pitää eräänlaisena arktisena meditaationa.

Saman elementin voi löytää monista asioista ja tekemisistä. Lienee myös vähän persoonallisuustyyppikysymys, miten hitaan flown tai tekemättömän tekemisen kokee. Jollekin mukavuusaluetta ja toiselle sitten taas ei. Tässäpä mielenkiintoinen haaste seuraavalle veneilykaudelle: osaatko sataman saunan lauteilla tehdyn persoonallisuusarvion perusteella arvata, minkä tyyppinen vene itse kullakin kipparilla on allansa?