Lapsuuden mielenmaisemia etsimässä

10. – 15. marraskuuta 2017

Lähdin isäni kanssa matkalle vanhoille kotiseuduille, joilta olimme molemmat muuttaneet toisaalle ja samalla tahoillemme kolmisenkymmentä vuotta sitten. Minä opiskelujen ja vanhempani työn perässä. Tuossa ajassa ihmiset ja maisemat muuttuvat. Varsinkin minulla on ollut sittemmin hyvin vähän yhteyksiä entisille kotikonnuilleni, mutta kun siellä harvakseltaankin käy, jostain mielen syvyyksistä virtaa tuttuuden ja kotoisuuden tunteita sitä mukaa kun matka etenee vaikkapa auton ratissa istuen. Tunne on erikoinen ja jännittävällä tavalla palkitseva. Vähän sama, kun alkaa bändin kanssa tapailla vanhaa, aikoinaan paljon veivattua piisiä, jota ei ole soitettu ikuisuuksiin. Koko ajan tuntuu, että ei muista yhtään, miten kappale etenee, mutta toisaalta juuri sillä hetkellä soitettava fraasi ja rytmikuvio tuokin mieleen seuraavan (juu, en osaa lukea nuotteja vaan soitan ns. korvakuulolla tai paremminkin rytmikuulolla). Koko ajan edetään kuilun reunalla, mutta juuri ajoissa ehtii nähdä, minne pitää mennä välttääkseen putoamisen.

Pitkänkin ajan jälkeen lapsuuden maisemissa on tarpeeksi tuttua, jotta mieli voi siihen tarttua. Lisäksi huomaan taas yhden kliseen pitävän paikkansa omalla kohdallani: Kun ikää karttuu, omat juuret alkavat kiinnostaa uudella tavalla.

Matkalla tuli lennätettyä kopteria paljon. Vuodenaikaan nähden kävi hyvä tuuri säiden suhteen. Tuloksena seuraava video. Kuvissa meille syystä tai toisesta tärkeitä paikkoja ja maisemia.