Talvea 2020 ei sitten tullut. Vuodenajoille on toki paljon erilaisia määritelmiä, mutta omani on tunnepohjaltaan sidoksissa mielikuvaan niistä sellaisina, kuin ne lapsuudestani, nuoruudestani ja varhaisesta aikuisuudestani muistan. Aika kultaa muistoja, vaikka rajansa kaikella. Muistan, että 70- ja 80-luvulla Porissa oli paljon sateisia ja kylmiä kesiä, ynnä että monesti ”no onkos tullut kesä, nyt talven keskelle”, oli harmittavan osuva kuvaus joulupyhien säätilasta. Muistikuvani kuitenkin sanoo, että joka talvelle saatiin ennen pitkää hyvät hiihtokelit ja että meri jäätyi tukevasti. Vielä selkeämmin muistan Lappeenrannan talviset, talon korkuiset lumikasat, kun elämä alkoi kuljettaa minua vääjäämättömästi maan läntisestä äärestä kohti itäistä. Elettiin 90-lukua.
Tuntuu kurjalta, että muistojeni lumi- ja pakkastalvista on tullut sitä kuuluisaa neljän kuukauden marraskuuta. Olen aikaisemminkin valitellut, että marraskuu ei ole luontovalokuvaajalle erityisen kiitollista aikaa. Ei ole valoa. Asiaa voi kuitenkin lähestyä toisinkin. Luin eräästä alan julkaisusta jutun suuresti arvostamastani suomalaisesta luontokuvaajasta, jonka mielestä ”ikuinen marraskuu” on luontokuvaajan parasta aikaa. Siinäpä ajatus, joka vaatii prosessointia ja käytännön kokeiluja. Samalla havahduin tosiseikkaan, että olen itsekin ollut aina viehtynyt tummasävyiseen ilmaisuun eri taiteenaloilla. Synkkä metallimusa, film noir, mustavalkokuvat sekä kuvausaiheet, jotka näyttävät mustavalkoisilta värifilmillekin kuvattuna…
Kuva-arkistojen penkominen tuotti lopulta aika paljon film noir-henkisiä otoksia, joista osa on peräisin 80-luvulta ja viimeisimmät jo tietoisemmin pitkän marraskuun synkässä valossa sommiteltuja.
Pimeän valon lapset
Psykologian professori Antti Revonsuolla on mielenkiintoinen selitys sille, miksi vietämme melko suuren osan elämästämme aika synkän mielikuvaston (=painajaisunien) parissa. Evoluution kannalta on hyödyllistä varautua erilaisiin vaaroihin ja onnettomuuksiin, ja niinpä käytämme osan uniajastamme eräänlaiseen uhkasimulaatioharjoitukseen. Lapsilla uniajan möröt kumpuavat enemmän siitä geneettisestä piilotajunnasta, joka on piirtynyt jo muinaisen metsästäjä-keräilijän mielenmaisemaan. Aikuisilla puolestaan riittää reaaliaikaisempia aiheita painajaisten käsikirjoituksiksi. (Jos Revonsuo-tulkintani vivahtaa hieman freudilais-jungilaiselta, niin vivahtakoon).
Pimeä, sumu ja lumi kietovat osan todellisuuttamme näkymättömyyden verhoon ja se on samalla pelottavaa ja kiehtovaa. Tässä mielessä lienemme kaikki synkkämielisiä pessimistejä: Öinen metsä pelottaa, koska mielellämme on tapana täyttää pimeys kaikenlaisella uhkaavalla ja vaarallisella. Eihän siellä mitään sen kummempaa ole kuin päiväsaikaankaan, mutta valo ei jätä samalla tavalla tilaa mielikuvitukselle. Loogisesti ajatellen, jos perusluonteemme olisi puhtaan valoisa ja optimistinen, pitäisimme kaikkia pimeitä kolkkia ja vuorokaudenaikoja lähtökohtaisen puoleensavetävinä, koska mielellämme olisi taipumus täyttää pimeä tuntematon pelkästään asioilla, jotka ovat luonteeltaan positiivisia sekä hyvistä mahdollisuuksista täyteisiä.
Hämärä metsä on ystävä, kunhan sen on oppinut tuntemaan ja liikkuu varoen. Pimeä, sumu ja lumi tekevät tilaa mielikuvitukselle ja toisaalta selkeyttävät. Näkyvissä on vain suuria ja selkeitä linjoja kun yksityskohdat ja etäisyyksissä häämöttävät näkymät katoavat näköpiiristä. Hämärän kuvissa on vähän värejä mutta sitäkin enemmän harmaan sävyjä.
0 comments on “Film noir”