Syyskuu

Luonto hoitaa?

Syyskuu kuormaa niskaan enemmän töitä kuin oikeasti jaksaisin tehdä. Niinpä on turvauduttava terapiaan ja lähdettävä luonnon helmaan aina kun on vähänkin mahdollista. Kamera kulkee mukana. Voimaannuttavaa valokuvausta.

Kylillä ja kotinurkilla

Ajan, ties kuinka monetta kertaa, tuttua kyläreittiä Ahokkalan, Rehulan ja Saikkolan kautta Sarviniemeen. Saikkolan ja Ahokkalan pelloilla on jo aika paljon joutsenia ja kanadanhanhia. Sarviniemessä olen tunnistavinani oksalla istuvan linnun varpushaukaksi, mutta jokin ei istu kokonaiskuvaan. Nokka paljastaa myöhemmin tien sivusta kiviä nokkivan linnun käeksi. Paluumatkalla täydennän ympyrän valitsemalla Peltoin ja Halilan kautta kulkevan reitin. Kurkia ja kottaraisia.. Kotipihalla punarinta tekee tuttavuutta latautumassa olevien puutarhaotusten kanssa.

Matalissa vesissä

Syyskuulle osuu kaksi veneilyviikonloppua. Molemmat suuntautuvat Ruhaan, vaikka ensimmäisellä kerralla pitikin mennä Ilkkoon. Vesi on vain niin matalalla, että Ilkon hiekkarannalle ei ole enää Marjukan kanssa asiaa. Köli ottaa kiinni pohjaan, vaikka rantaan on vielä kymmenisen metriä. Perjantainen ilta on kaunis ja huvittaa ajaa kauemmas, joten jatkan aina Ruhan laguuniin asti. Toisella kerralla annan kyydissä olevien nuorisolaisten päättää määränpään ja valinta kohdistuu jälleen Ruuhonsaareen. Mikäs siinä, paikkahan on vallan mahtava. Näkyisipä tähtiä! Hyödynnämme matalan veden tarjoamat mahdollisuudet ja ensimmäistä kertaa koskaan kävelen Honka-Ruuhoon asti kuivaa maata myöten. Vesiraja on karannut matalaprofiilisilla rannoilla todella kauas ja kuivaa maata on paljastunut enemmän kuin olen koskaan aiemmin näillä saarilla nähnyt.

Kylillä ja kotinurkilla, osa 2

Tunnen välillä suorastaan pakottavaa tarvetta päästä tuulettamaan päätäni vetten ja metsien äärelle. Pelkkä luonnonilman hengittäminenkin riittää, mutta on kieltämättä mukavaa kohdata jotain erilaista aina välillä. Samaa sanovat viehekalastajat: ei tarvitse aina saada kalaa, mutta jos ei koskaan saa, alkaa ennen pitkää vanne kiristää. Valokuvaaja voi kuitenkin aina ottaa kuvan jostain, vaikka sitten hyvin tutusta ja iankaiken kolutusta aiheesta – siinä ero kalastajiin. Omalla kohdalla syyskuun sattumat olivat sorkallisia:

Kauriit lähestyivät vähitellen metsän ja pellon rajalla paikallaan nököttävää kuvaajaa. Nykyajan kuvausvehkeet saa säädettyä hiljaisiksi, mikä on usein luontokuvaajan onni. Olisin luultavasti säikyttänyt metsäkaurisperheen tiehensä heti ensimmäisen laukaisun jälkeen, jos olisin ollut vastaavassa tilanteessa 80-luvun kuvauskalustoni kanssa. Yashica FX-kolmosen suljin piti niin mahdotonta meteliä, että minkäänlainen huomaamaton kuvien näppäily ei tullut kyseeseen…

Hirvet puolestaan ilmestyivät ulottuville pyytämättä ja yllättäen. Jos olen jotain oppinut luontokuvauksesta, niin sen, että kuvauskaluston pitää olla jatkuvasti valmiina yllättävien tilanteiden varalta. Tarkoittaa sitä, että kamera on käden ulottuvilla, varusteltuna ja säädettynä kaikkein todennäköisimmän sattumuksen varalta, joka useimmiten on se, että jotain lentävää ilmestyy jostain. Tähän skenaarioon sopiva ISO-arvo, valotusohjelma, tarkennusohjelma ja optiikka toimivat usein muutenkin silloin, kun osumia pitää alkaa tulla hyvin nopeasti. Siperia ja kantapää ovat tehokkaita opettajia. Monta kertaa kohde on lentänyt, juossut, loikkinut tai kiemurrellut tiehensä sillä aikaa kun kuvaaja kaivaa hädissään kameraa laukusta tai pahimmassa tapauksessa auton takakontista.

Sumussa

Katselen työhuoneeni ikkunasta, kuinka sankka, kostea sumuverho alkaa vähitellen päästää auringon valoa siivilöitymään lävitseen. Valaistus on niin kiehtova, että on hetkeksi hylättävä työläppäri, lykättävä reinot jalkaan, kaapattava kamera kouraan ja lähdettävä ulos. Ensimmäistä kertaa puolikkaan lähimetsän syönyt järkyttävä hakkuuraiskio näyttää rujolla tavalla kauniilta. Yleensä se näyttää vain rujolta.