Suomalaisessa kansanuskossa tavattiin ajatella, että pitkänperjantain ja pääsiäissunnuntain väliin jäävä lauantai, varsinkin sen ilta, oli vuoden vaarallisinta aikaa. Paha sai mellastaa tavanomaistakin pidemmässä liekanarussa. Tästäkin huolimatta (tai tästä johtuen) olin suunnitellut sonnustautuvani lauantaiselle kuvausretkelle jo varhain, jotta olisin asemissa auringon noustessa. Vuodenkierto oli jo sen verran pitkällä, että auringonnousu ei armahtanut, vaan heti kello viiden jälkeen oli pilattava taas yksi loikoilulle otollinen aamuhetki. Kevät oli ottanut jälleen yhden keikahduksen talven suuntaan ja mittari oli selvästi pakkasella. Säälin muutolintuparkoja, vaikka sitkeää joukkoa ovatkin. Taivas oli kirkas ja yöllä satanut lumi heijasti varhaista valoa kauniisti. Suuntasin Rehulan ja Saikkolan keväisille hanhimaille sokerikuorrutetun postikorttimaiseman läpi.
Ensin aukeat näyttävät autioilta kunnes erään pellon keskeltä pilkottaa kauloja. Joutsenpari ja muutama kanadanhanhi. No, josko vaikka sitten niistä yrittäisi saada jokusen ruudun napsaistua. Kuvaaja kameroineen asemiin, vähän säätämistä ja valo riittää kohtuullisten laukausten aikaansaantiin. Eihän nykyaikainen peilitön kamera mitään ääntä pidä viipaloidessaan aikaa kymmenesosasekuntteihin, mutta laukaisemiseksi tätä kai edelleen tavataan kutsua. Samalla valtava määrä nollia ja ykkösiä asemoituu sellaiseen järjestykseen, että ATK osaa niiden perusteella toisintaa ruudulle näkymän pitkäkaulaisista linnuista taipalsaarelaisella lumisella pellolla. Tavallaan melko ihmeellistä..
Teknologis-filosofinen pohdinta taukoaa, kun etäältä alkaa kantautua hanhien lentoääniä. Ei mitään vähäistä porinaa ja kaakatusta, vaan oikein kunnon massakakofonia. Kohta alkaa tapahtua ja aavistelen, että nollat ja ykköset tulevat saamaan kyytiä oikein tosissaan.
Nousevan auringon värjätessä puunlatvoja pellolle laskeutuu hanhia. Tundrahanhia, metsähanhia, yksittäisiä valkoposkisia pikkupalleroja. Satoja hanhia aalloittain pienten taukojen tahdittamana. Mikä valtavan upea näytelmä. Kerrankin joku on oikeassa paikassa oikeaan aikaan!
Lopulta hanhivirta tyrehtyy ja joukkoon liittyy enää yksittäisiä pieniä linturyppäitä. On hetki aikaa sulatella, mitä juuri tapahtui ja alkaa katsella ympärillä olevan maiseman yksityiskohtia.
Pellon alkuperäinen kuningaspari pitää edelleen arvokkaasti asemansa, vaikka lajien välinen lukumäärätasapaino on muuttunut radikaalisti. Töyhtöhyypät värjöttelevät huurretta selkäsulissaan. Olen kylmissäni ja aloitan varovaisen perääntymisen lintumassan ääreltä. En halua pelästyttää porukkaa ilmoille, kun ne ovat juuri rauhoittuneet ruokailemaan ja lepäilemään. Katson kelloa. Viittä vaille 7. Koko tapahtumasarja kesti siis vain reilut puoli tuntia. Suunta kohti Saikkolaa.
Mitäpä kuuluu Saikkolaan lankalauantain aamuna? Hanhia kuuluu täälläkin! Nyt en näe laskeutuvia lintuparvia, vaan tilanne on sama kuin edellisen pellon äärellä sieltä lähtiessä. Metsähanhia, kanadanhanhia, tundrahanhia. Kevyttä torailua muuten seesteisen lepohetken lomassa.
Kohta aurinko alkaa lämmittää ja huurrekuorrutus on tiessään. Aika lähteä kotiin. Matkalla vielä pari laukaisimen painallukseen johtavaa pysähdystä ja kotipihalla lintulaudan äärellä kärkkyy tikli.
Ehkä kannatti herätä.
0 comments on “Lankalauantai”