Maisemakuvia Kymijoen virtaamilta, osa 3

24.6.

Juhannus lähestyy ja tähyämme keskikesän juhlaan sopivaa pysähdyspaikkaa. Ylös on joka tapauksessa yritettävä, mikä tarkoittaa 21 metrin nousua ja viittä sulutusta, kunnes oltaisiin päästy Päijänteen vedenkorkeuksista Keiteleelle. Tyydymme tänään kahteen sulutukseen ja otamme tähtäyspisteeksi Laukaan, joka on sopivasti ja suunnilleen reitin puolivälin etapissa. Hoidamme tankkaukset ja tyhjennykset Jyväskylässä ja sitten taas keula kohti uusia, tuntemattomia vesiä. Jo aika pian Jyväskylän jälkeen vastaan tulee Vaajakosken sulku.

Joudumme sulussa lähelle yläporttia, joka on varsinkin ylävirtaan mennessä yleensä enemmän uhka kuin mahdollisuus ja niinpä nytkin päädymme melkoisen navakkaan virtaukseen, jossa keulagastilla on täysi työ pitää vene aisoissa. Ottaisko vähän selän päälle tuossa vaiheessa..

Pääsemme kuitenkin eteenpäin jokimaiseksi muuttuvalla reitillä. Olin etukäteen kuullut, että Kymijoen vesistössä tapahtuu vastaavanlainen muutos Jyväskylän jälkeen kuin Vuoksen vesistössä tapahtuu Kuopiosta ylävesille päin mennessä. Asian selvittäminen olisi helppoa, kun Marjukka kävi henkilöstöineen Vuoksen vesistön lakipisteessä Vieremällä vasta edellisenä suvena. Ensin vertailu näyttääkin toimivan. Näkymä muuttuu maalaismaisemmaksi, veneliikenne hiljaisemmaksi ja karjaa laiduntaa rantaviivassa. Jälkiviisaana voin todeta, että ensivaikutelma oli joiltain osin väärä. Ainakin havainto laiduntavasta karjasta taisi jäädä ylävirtaan tapahtuvan matkanteon viimeiseksi, toisin kuin naapurivesistössä, jossa maisema vain lehmittyy entisestään Iisalmen ja Vieremän lähestyessä. Ja jos olin kuvitellut, että kotopuolessa pienellä Saimaalla on kesämökkejä pystytetty maailman pienimmille saarille, niin kuinka väärässä olinkaan! Ennen seuraavaa sulutusta avautuvan vesireitin äärellä Saimaan ennätykset lyödään selvästi.

Kuhankosken voimalaitoksella on rakennustyö käynnissä, kun vanha voimala saa vierelleen uutta. Sulutus sujuu jo mukavammin, kun osaamme varautua paremmin tämän kanavareitin ominaispiirteisiin.

Jatkamme kohti Laukaata. Kippari on hiukan huolissaan siitä, että mahdummeko satamaan, kun aatonaatto on jo pitkällä. Saimaalla suunnilleen tietää, mitä on tulossa, mutta tuntemattomilla vesillä taas ei. On kai vähän luonnekysymys, kokeeko tämän myönteisenä tai sitten ei..

Laukaa

Kipparin huoli on turha. Mahdumme sataman vieraspaikoille ihan hyvin. Satamaterassi tarjoaa ruokaa, juomaa ja saunavuoron seuraavalle päivälle. Ohjelmaakin olisi aattona luvassa ja juhannuskokko. Pitkästä aikaa jotain näyttää olevan ja tapahtuvan ilman synkkää koronavarjoa! Ei huono. Otamme rennosti, onhan tulossa ensimmäinen kokonainen aamusta iltaan-päivä, jolloin ei siirrytä minnekään. Marjukka kelluu rauhallisesti poijussaan ja henkilöstö nukkuu varsin sikeästi. Niin sikeästi, että olemme autuaan tietämättömiä siitä, että yön aikana tapahtuu jotain aika dramaattista ihan vieressä.

25.6.

Laiturissa meitä vastapäätä oleva kausipaikkavene on uponnut ilmeisesti aamuyön tunteina. Pelastuslaitos on käynyt toteamassa tilanteen ja puomittanut kohteen ilman että kukaan Marjukan asukkaista, ei edes aina valpas laivakoira Lenninkäinen, ole huomannut yhtikäs mitään. Kerrassaan mysteerioista! Veneessä ei ollut ketään uppoamishetkellä, joten sellainen onni onnettomuudessa. Upokkaasta tulee tietysti pian paikallinen nähtävyys ja laiturilla riittää kävijöitä. Alkaa kuulua mustan huumorin sävyttämiä juttuja kirotusta laiturista. Nyt uponneen veneen vasemmalla puolella oleva vene oli nimittäin uponnut laituriin edellisenä talvena. Vene on nostettu ja kelluu, mutta ei vielä ihan ajokunnossa, mikä taas koituu meidän onneksemme, kuten vähän myöhemmin saatamme huomata..

Muuten päivä sujuu varsin idyllissävyisissä ja rauhallisissa tunnelmissa. Nautimme pitkästä saunavuorostamme. Kerrankin ei tarvitse kytätä kelloa ja hätäillä oman vuoron päättymistä ihan liian aikaisin! Sitten uusia perunoita, mansikoita ja vähän sihi- että punaista juotavaa. Kokko syttyy ja ihmisiä (ynnä koiria) saapuu juhlistamaan keskikesää kuka milläkin kulkuneuvolla. Pääskynen juttelee Marjukan ankkuriliinalla. Terassilla on live-musaa. Mikäs on ollessa! Tarvinneeko mainitakaan, että on kovasti lämmintä koko ajan.

Laukaa kuuluu muuten Tokmanni-kokoluokan paikkakuntiin, joten palveluja on tarjolla taajamassa astetta paremmin.

26.6.

Laiturilla riittää edelleen kävijöitä, sattuneista syistä. Kaikilla on omat teoriansa tapahtuneesta ja siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Päädyn juttusille edellisenä talvena uponneen veneen kipparin kanssa. Vaihdamme ajatuksia veneilystä ja venereissuista ja saamme arvokkaat vihjeet siitä, missä ylävesille menevän kannattaisi käydä. Kannattaa kuulemma ainakin pysytellä väylillä, koska vedet ovat paikoin hyvin kivikkoisia ja syvyyslukemat peräisin muinaisista luotilankamittauksista. Tulen maininneeksi karttatilanteemme, jonka seurauksena jatkamme matkaa lainakartat kainalossa. Palauttaisimme ne sitten paluumatkalla, varsinkin kun vaihtoehtoisia reittimahdollisuuksia ei veneilijällä ole. Laukaa on aina matkan varrella. Karttojen lainaajalle suuren suuri kiitos sekä lainasta että hyvistä kohdevinkeistä!

Lähdemme puolen päivän maissa nousemaan Keiteleen kanavareitin jälkipuoliskoa. Heti alkumatkasta käymme ihastelemassa Saraakallion kalliomaalauksia, joista osa näkyy varsin hienosti veneestä käsin. Laukaan kirkon ja kellotapulin tornit hyvästelevät meidät kun alamme edetä kohti Äänekoskea ja Suolahtea. Määränpäämme on kolmen sulutuksen päässä.

Edessä odottavat Kuusaankosken, Kapeenkosken ja Paatelan sulut.

Sulutus sujuu jo rutiinilla. Välissä ihastellaan paikka paikoin komeiksi äityviä maisemia, joista yritän parhaani mukaan napsia kuvia samalla kun Marjukka lipuu eteenpäin. Hitaassa veneessä tämä onnistuu usein ihan hyvin, varsinkin jos reitti on selkeä, näkyvyys hyvä ja autopilotti hoitaa suunnassa pysymisen. Kuvia editoidessa tuli mieleen, että nämä saattaisivat näyttää hyviltä mustavalkoisina. Tulipahan kokeiltua..

Suolahti

Saavumme Ala-Keiteleen teollisuuskeskittymään, Äänekoskelle. Valitsemme yöpaikaksi Suolahden, joka on aikaisemmin ollut itsenäinen kaupunki, nyttemmin erinäisten rakennemuutosten myötä Äänekosken kaupunginosa. Rantaravintola tarjoaa vatsan täytteeksi hampurilaiset ja oluet, hieman ränsistynyt mutta kuitenkin kelvollinen vieraslaituri veneelle kiinnityspoijun ja maasähkön. Ihmiset liikkuvat ranta-alueilla, kaunista ja pehmeän lämmintä kun on vielä myöhäiselläkin, mutta itse taajamassa on hiljaista. Näemme, kuinka Suolahdesta käsin liikennöivä kantosiipialus lähtee liikkeelle. Varsinainen ”lentoonlähtö” näyttää pistävän hevosvoimat koville. Suolahden keskustaajamasta tulee satunnaiselle matkailijalle helposti ”joskus on ollut ja vieläkin yrittää”-fiilis. Lappuja on luukuilla mutta valot eivät ole sammuneet ihan kaikkialta. On tosin myönnettävä, että suht tiukkaa etenemistahtia pitävän veneilijän kanto- ja havaintomatka ei ole maissa ollessa kovin laaja ja ensivaikutelmat syntyvät pääsääntöisesti satunnaisilla iltakävelyillä. Jospa kuskaisi mukanaan fillaria tai paria, niin perspektiivi (ja veneilijän kunto) voisi kenties kohentua.. Juna-asema tarjoaa mahdollisuuden nostalgiaan. Voit yöpyä halutessasi vanhassa makuuvaunussa ja käydä ravintolavaunussa syömässä. Asema ei tosin vaihdu yön aikana, mutta eipä pidä ainakaan kiskojen jytke hereillä. Rakko puolestaan kiskoo kipparin hereille ja helpotukselle Marjukan wc-tiloihin aamuyöllä viiden aikaan. Kas, meriharakkahan se siinä venyttelee viereisellä laiturilla aamun ensi säteiden valossa.

27.6.

Käydään vielä aamukävelylläkin ja samalla paikallisessa marketissa ostoksilla. Sitten olisi jälleen lähdön aika, vaihteeksi taas luonnon helmaan, Viukarinsaaren retkisatamaan (tässä reitin jälkimmäinen osa). On kuulemma tämän alueen ykköspaikka lajissaan..

Viukarinsaaret

Viukarissa on vesilläliikkujille parikin laituria, sauna, iso laavu ja kota. Viivymme toistamiseen tällä reissulla samassa paikassa parin yön yli, seurana lähinnä pikkuisia lentäviä inisijöitä. Loikoilua, lämmöstä nauttimista, lukemista, saunomista, uimista… Huomaan, että en ole ottanut Viukarista ainuttakaan kuvaa.

29.6.

Taas on lähtö lähellä. Reitti Konneveden kansallispuiston Lapinsalon saareen kulkee Neiturin kanavan ja Pohjois-Konneveden kautta. Kanavareittiin kuuluu kaksi muutakin sulkua, mutta määränpäähän päästäksemme teemme Neiturin jälkeen koukkauksen kaakkoon ja sitten länteen. Muut sulut saavat vielä odottaa. Etelä-Konneveden kansallispuisto on yksi reissumme etukäteen eniten odotetuista kohteista. Neiturin sulussa on kaksi erityispiirrettä, joista ensimmäinen on tekninen. Sulussa on rautaiset sulkuportit, jolloin sulutuskorkeus saattoi ylittää puurakenteisten porttien vastaavan. Tämä tekniikka on Keitele-Iisvesi kanavareitillä käytössä Suomessa ensimmäisiä kertoja. Lisäksi sulkuihin johdetaan vesi kammion pohjassa olevien putkistojen kautta, jolloin syntyy huomattavan vähän virtauksia. Tämän kyllä huomaa myös käytännössä, kun sulussa voi vain rauhassa odotella veden laskeutumista ja alaportin avautumista. Teimme näin ohjailupotkureita harvakseen surautellen. Tarkkaavainen lukija saattoi äsken huomata myös sen toisen erityispiirteen: Kohti latvavesiä mentäessä tässä kohtaa todella laskeudutaan alaspäin, mikä lienee melko poikkeuksellista!

Poikkeamme matkalla Kivisalmessa hampurilaisilla ja jatkamme Lapinsaloon. Tuuli on yltynyt ja retkisatama ei ole ihan suojassa aallokolta, mutta uusi tukeva laituri tarjoaa poijuineen tarpeeksi suojaa ja jäämme saareen kuten olimme suunnitelleetkin. Ilta on kaunis ja tuulesta huolimatta lämmin.

30.6.

Saaren rantamia seuraileva polku hiipuu vähitellen olemattomiin, mutta jatkamme sitkeästi Lapinsalon kierron loppuun asti. Olemme ympyrän sulkeutuessa uupuneita ja laivakoira Lenninkäisellä on vatsakarvoissaan kattavat näytteet paikallisesta florasta ja maaperän koostumuksesta. Lintuhavaintoihin lukeutuvat sääksi, koskelo ja rantasipi. Sipistä on kuvia ja koskelopoikueestakin yksi:

1.7.

Heinäkuu tuo mukanaan hieman huonoja uutisia. Liipuska, toinen koiristamme, ei oikein voi hyvin kotopuolessa, ja kun Piankin selkä vihoittelee taas, lähdemme haikein mielin kohti Konneveden kirkonkylää odottelemaan kyytiä, joka tyhjentäisi Marjukan henkilöstöstä. Koiran ja ihmisen selkä pitää hoitaa kuntoon. Vain kippari jää laivaansa, joka ei nyt sentään ole uppoamassa.