Kesäkuu taittuu heinäkuuksi Kuopiossa. Siirrymme Rauhalahdesta likemmäs keskustaa ja henkilöstö täydentyy vielä yhdellä junan tuomalla jäsenellä, joka tosin saapuu kohteeseen bussikyydillä, koska Päivö-myrsky on rikkonut radan jostain matkan varrelta.
Veneessä asustaa tällä hetkellä kolme ihmistä ja kaksi laivakoiraa. Tällä kokoonpanolla lähdemme toistamaan melko tarkalleen 14 vuoden takaista reissua, jonka lakipiste oli tuolloin Runnin kylpylä. Nyt tarkoituksena on jatkaa Iisalmesta vesistön pohjoisimpaan pisteeseen, jonne Marjukalla (=kymmenmetrinen matkavene, jonka syväys on metrin luokkaa) pääsee.
Päivö jättää jälkeensä vaihtelevia ja tuulisia kelejä lämpötilojen vaihdellessa 12-16 asteen haarukassa. Vesireittejä Kuopiosta pohjoiseen seuratessa avautuu uusi maailma, jossa veden väri tummenee tummenemistaan ja urbaani Suomi jää taakse. Taakse jäävät myös muut matkaveneilijät, ehkä paria venekuntaa lukuunottamatta..
Hauska yksityiskohta: Ensimmäinen etappimme Kuopion jälkeen on Tuovilanlahti, jossa oltiin yötä myös päivälleen 14 vuotta sitten. Tuolloinkin kulkuvälineenä oli Norppa kymppi (ei tosin oma) ja venettä asutti neljä aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa. Molemmista lapsista on tällä välin tullut enemmän ja vähemmän aikuisia ja koirista aika jättänyt. Voi sitä ajan juoksua!
Viihdymme Tuovilanlahdessa tasan yhtä hyvin kuin 14 vuotta sittenkin, ja suunnilleen samoin kujein. Patikoimme Korkeakoskelle ja nautimme rantamakasiinin antimista tälläkin kertaa.
Tuovilanlahdessa vietetyn päivän jälkeen on aika jatkaa eteenpäin ja nousta nexteille leveleille. Ahkiolahden ja Nerkoon sulkujen jälkeen ollaankin jo Iisalmen ja Poroveden vedenkorkeuksissa, syvällä maaseudun ja karjatalouden ytimessä.
Isommalla selällä odottaa upea yllätys jo toistamiseen tällä reissulla!
Ja sitten vähän pienempi yllätys.
Kotka ja harakka. Molemmissa etuliite meri, vaikka ollaan järvellä..
Iisalmessa on ensin tuulista ja sittemmin myös sateista. Visiitti on lyhyt ja ytimekäs.
Jatkamme vesistöä Iisalmesta ylöspäin, mutta nyt eri reittiä kuin 15 vuotta sitten. Jotain täysin uutta ja ennen kokematonta siis!
Ensin Koljonvirran historiaa havisevissa maisemissa.
Vieremälle mennään käytännössä jokea pitkin, vaikka välillä reitti levenee pieniksi järvialtaiksi. Tässä kohtaa voi todeta, että matka on määränpäätä viehättävämpi. Jokiosuuksilla väylä on paikka paikoin melkoinen pujottelurata ja ensi kertaa sitä kulkevalla ruorihenkilöllä on pientä jännityksen kutinaa vatsassa, kun 1,2 m väylän syväys tippuu yhteen metriin samalla kun plotterin vanha karttapohja näyttää, että vesi loppuu vaikka määränpäähän on vielä pari mailia.. Uudemmat kartat noteeraavat reitin ja Marjukka selviää perille ihan turvallisesti. Maisematkin ovat kohdillaan.
Sinne ja takaisin
Vieremällä on Ponssen lisäksi lehmiä (enemmän kuin ihmisiä) ja jonkinlainen laiturinpätkä, johon vierasveneilijäkin mahtuu. Mutta ennen kaikkea se on Vuoksen vesistön pohjoisin satamapaikka. Ylemmäs ei pääse missään vesireittejä pitkin, paitsi tietysti pienemmillä ja matalammilla veneillä. Jatkuuhan joki Vieremälläkin ylemmäs, mutta sillat estävät isompien paattien matkanteon.
Pohjoisin satama. On nyt sitte käyty! Jostain ihme syystä tämmöinenkin sulka hatussa lämmittää ja asiasta tulee mainittua. Ollaan myö jänniä otuksia, ihmiset.
Takaisin tullaan samaa reittiä, kun muutakaan ei voi ja kuten yleensäkin, matka tuntuu nyt huomattavasti lyhyemmältä. Tuulee, on aika viileää ja välillä sataa. Taivaalla on vaikuttavia tummien pilvien kokoontumisajoja. Pysähdyspaikkoja ja retkisatamia on vähän, ihan eri malliin kuin mihin on tottunut Kuopion eteläpuoleisella vesistönosalla. Löydämme kuitenkin Nurmirannan, joka on ihan kelpo yöpaikka, miksei päiväpaikkakin. Alueen hiipuvat palvelut kertonevat vähäisestä käyttöasteesta. Pohjoisessa ei ole merkkiäkään koronakesän veneilybuumista..
Seuraa pitkä ajopäivä. Sivuutamme Kuopion ja jatkamme Riistaveden reitille, vaikka konemestaria hiukan huolettaa polttoainetilanne. Sää jatkuu entisellään paitsi että lisätään repertuaariin vielä hieman ukkosta. Ihastuimme Riistaveden reittiin viime kesänä ja mielimme sen varrella sijaitsevaan Kipansaloon yöksi. Veimme Kipansalon saunaan uusia vateja ja ämpäreitä viime kesänä ja ajattelimme käydä katsomassa ovatko nuo vielä tallella.. Vesikasvit piirtävät ornamenttinsa tumman järviveden pintaan, ja innostun kuvaamaan niitä taiteellinen vaikutelma mielessäni.
Vuoksen vesistössä on muutamia varsin kapeikkoisia reittejä. Täällä pohjoisessa niitä on ainakin kolme: vasta käyty Vieremän jokireitti, Riistaveden-Summan venereitti ja muistelen vielä sieltä 15 vuoden takaa, että Runni-Kiuruvesi suunta oli aikalailla Vieremän reittiä vastaava. Välillä puiden oksat raapivat veneen kylkiä molemmin puolin eikä vettä ollut kölin alla ollenkaan liikaa..
Etelämpänä Heinäveden reitillä on omat kapeikkonsa, joihin tulee vielä lisäkierteensä voimakkaasta virtauksesta. Sitten on Kirkkotaipale – Varkaantaipale-reitti, kun mennään Yövedeltä Louhivedelle sekä Vuolteen kanavan oikoreitti vähän samalla suunnalla.
Kapeikkoreitit ovat maisemallisesti hienoja ja ruorihenkilö saa olla erityisen tarkkana. Välillä tulee ihmeteltyä, että tuonneko sitä ihan oikeasti pitäisi ajaa, kun väylämerkkien väli ei ole juuri veneen leveyttä suurempi. Mukavaa vaihtelua isojen selkien kyntämiseen.
Matka jatkuu reittikatsauksen jälkeen kapeikkojen kautta kohti Paimensaarta.
Onpa mukavaa olla taas Paimensaaressa! Samaa ajattelevat ilmeisesti muutkin: On isoja matkaveneitä, pieniä matkaveneitä, päiväretkeläisiä, kajakkimelojia, telttasauna, haitarimusiikkia! Taitaa olla kaikien aikojen kävijäennätys, mitä olemme oman käyntimme aikana kohdanneet. Ollaan siis jälleen veneilyn valtavirtojen äärellä. Yksi jos toinenkin on kiertämässä Soisaloa. Onneksi vesillä liikkujat ovat mukavaa ja toisensa huomioon ottavaa porukkaa.
Aika syö vääjäämättä saaren rakennuksia. Kauankohan vielä pysyvät pystyssä..
Ja seuraavaksi Heinävesi. Taaskaan emme pääse ohi ilman sadetta ja ukkosta. On se jännä! Useinkaan (tälläkään kertaa) ei ohi mennä ilman kävelyä ylös kirkolle ja kaupoille tai ilman saunavuoroa satamassa.
Oravissa vaihtuu kipparia lukuun ottamatta koko henkilöstö ja myös koirat jättävät laivan. Marjukka tankataan viimein ja konemestari voi huokaista helpotuksesta. Tankissa oli kuitenkin vielä dieseliä ihan kohtuullisesti jäljellä. Konemestarin huoli alkoi kasvaa, kun polttoainemittarin viisari lopetti ajat sitten liikkeensä ja näytti aina vaan sitä samaa puolta tankkia. Ajoimme siis samalla tankkauksella reitin Kuopio-Iisalmi-Vieremä-Kuopio-Riistavesi-Heinävesi-Oravi. Norpat kulkevat onneksi tippakulutuksella.
Oravissa nautitaan hyvin nukutun yön jälkeen aamusaunasta ihan huolella, ja sen jälkeen ajetaan lyhyt siirtymä Linnansaaren Sammakkoniemeen. Saari kierretään pisintä polkureittiä myöten, jonka varrelta bongaillaan kaikenlaisia tuttuja lintuja ja kasveja.
Päivön jälkiä näkyy siellä täällä.
Veneseikkailun ympyrä alkaa sulkeutua, kun ajamme Savonlinnan ja Laitaatsalmen kautta yöksi Kongonsaaren Koukkuniemeen. Ensin bongaillaan veneitä ja laivoja, ja sitten taas lintuja ja kasveja.
Vaahersalo. Välipysähdys.
Marjukka tyhjenee hetkeksi. Pestään veneen matot taas kerran (koirajuniorin sisäsiisteyden kanssa on vähän niin ja näin). Edessä on käynti kipparin vanhempien kesämökillä, Tammelassa.
Kymmenen päivän tauon jälkeen Marjukka halkoo jälleen Saimaan aaltoja. Päätän pistäytyä tänä kesänä vielä yhdessä aiemmin käymättömässä kohteessa. Telataipaleen kanava on matkaveneilijän näkökulmasta pussinperäkohde, eli sinne on erikseen mentävä, koska se ei ole matkan varrella mihinkään (paitsi sinne itseensä) mennessä. Suvorovin kanavakokonaisuuden osana se kiinnostaa kuitenkin siinä määrin, että ajan muutaman mailin ylimääräistä päästäkseni kohteeseen. Sitä paitsi aion myös yöpyä kanavalla.
Reitin tuttua osaa ajaessani tarkastan vanhan sääksenpesän tilanteen. Emo näyttää olevan pesällä puolison vahtiessa ilmatilaa. Ajan reitin tuntemattomalle osalle ja muutaman väylämerkin jälkeen – siinä se vihdoin on. Lännen puolen suulla nököttää ilmeisen edesmennyt kahvila- ja matkailualan yritys. Matala maantiesilta estää kanavassa kulun pientä perämoottorivenettä isommilta aluksilta. Tunnelma on pysähtyneenlainen. Sadekuuroilee. Kuikkien kokoontumisajo veneen lähettyvillä tarjoaa illalle jonkinlaisen huippukohdan tapaisen.
Koska jatkossa on odotettavissa vain tuttuja kohteita ja reittejä, tätä voi kai jo alkaa kutsua kotimatkaksi. Tuulta ja tuiskua tarjoaa eteläinen reitti Puumalaa lähestyttäessä. Keli sentään seestyy iltaa kohti ja aamu valkenee kirkkaana ja miltei tyvenenä. Taiteilen kuvankäsittelyssä kääntämällä vedenpintaheijastuksena kuvatut Puumalan kirkonkylän maantiesillan kuvat ”oikeinpäin”, jolloin syntyy jokseenkin surrealistinen vaikutelma.
Rokansaari hemmottelee korppikuvilla, kauniilla iltavalolla ja kuunlaskulla.
Ruuhonsaareen tullessa Marjukan asukasluku on tuplaantunut kahteen. Ajamme Ruuhonpurnun sisävuonon suulle ja leiriydymme hiekkarannalle. Keli on edelleen varsin vaihtelevaa ja ilmassa alkaa olla orastavaa loppukesän tuntua. Kuikat ja koskelot kokoontuvat täälläkin. Härkälintuemo kantaa selässään pieniä poikasia. Metsästä löytyy erilaisia poimittavia antimia.
Vielä Ilkonsaari ennen kotisatamaa Lappeenrannassa. Olo on haikea, vaikka tiedänkin, että veneilykautta on jäljellä vielä melkein kolme kuukautta. Homman luonne muuttuu kuitenkin toisenlaiseksi. Enää ei tavoiteltaisi vesistön pohjoisinta pistettä, vaan mietitään, riittäisikö aika Ruhassa käyntiin vai tyydyttäisiinkö jäämään Eteläisen Suur-Saimaan lähempiin kohteisiin.
Heinäkuun viimeiset kuvat otetaan kotipihassa.
0 comments on “Kesä 2020 – keskikohta”